Välissä 660 kilometriä

Kävipä niin että kerran ihastuin erääseen mieheen ja aloimme tapailemaan. Tunteet syveni, me rakastuttiin. Tästä on reilu 3 vuotta. Edelleen ollaan kovin rakastuneita. Hän asuu etelässä, minä pohjoisen korvessa. Välissämme on noin 660 kilometriä. Se on 660 kilometriä liikaa!

Tämä vuosi on alkanut mukavasti. Sain nauttia rakkaani seurasta ensimmäistä kertaa pari kuukautta putkeen. Hän tuli luokseni, oli joulun sekä uudenvuoden ja pitkälle tämän vuoden puolelle. Tämä oli meidän yhdessäolon "ennätys", aiemmin olemme pystyneet olla yhdessä vajaan kuukauden joka onnistui työharjoitteluni johdosta.

Nyt olin hänen luonaan muutaman viikon. Koska miniteini oli ulkomailla äitini kanssa, sain ajoitettua oman rakkauslomani siten että saimme extrapäiviä. Mutta kuten kaikella kivalla on tapana, se loppuu liian nopeasti. Miksi aika kuluu kuin siivillä kun on mukavaa? Jo pari päivää sitten mä harmittelin iltaisin, kun tunsin miten se inhottava ikävä taas hiipii luokseni, vaikka on vielä yhteistä aikaa muutama vuorokausi. Miksei pysty elämään niin hetkessä, että voisi keskittyä täysillä siihen kun olen rakkaani sylissä, enkä miettisi sitä että parin päivän päästä nukun taas yöni yksin? Onneksi rakkaani saa mut hyvin irtaantumaan ajatuksistani suutelemalla mua kovasti, juuri silloin en tunne ikävää.

Tänä aamuna eron hetki koitti jälleen. Me kävelimme pikavauhtia juna-asemalle, hän lähti saattamaan minua koska lemmikin lisäksi kantamuksia oli aika paljon. Pitäisi opetella pakkaamaan kevyemmin! Heti junan lähdettyä laitoin hänelle viestin, jossa kiitin saattamisesta, laukkujen kantoavusta sekä yhteisestä ajastamme, mistä olin nauttinut taas tosi paljon. Mietin että minulla on nyt jo häntä tosi kova ikävä... Hetken päästä hän muistutti minua siitä, että olemme tämän vuoden aikana saanut nauttia toisistamme extrapaljon, nimittäin 82,78% tästä vuodesta olemme nukkuneet vierekkäin! Kyllä, hän laski tilaston tästä, ällöttävän romanttista :D <3 Näin tilastoina kun sen näkee, tuo määrä näyttää tosi isolta ja tottahan se on, vuodenvaihteesta lähtien olemme saanut yhteistä aikaa järjestymään todella mukavasti. Mutta silti, silti ne päivät erossa on yhtä kipeitä ja inhottavan yksinäisiä, oli niitä sitten pari päivää, viikkoja tai kuukausia.

Kyllähän se arki on aivan erilaista kun saa olla yhdessä. Silloin kaikki se mistä on haaveillut erossa ollessa, käy toteen. Kun laitan ruokaa tai tiskaan, tunnen hänen huulensa niskassani ja kädet kietoutuvat minuun kiinni. (useimmiten se on kyllä hän joka hoitaa  tiskit mun luona :D)  Laitamme yhdessä ruokaa, mikä on välillä aikamoista koska hän syö kaikkea ja minä en. Mutta olemme onnistuneet välttymään kamalilta kriisitilanteilta keittiössä. Me mennään yhdessä pelaamaan biljardia, hän tulee mukaani kun vien hoitokoiran koirapuistoon. Hän on mukana arjessa lapsiviikoilla, osallistuu ja on apuna. Lapseni nauttii kovasti hänen seurastaan. Iltaisin kun lapsi nukkuu ja sytytän kynttilöitä, otan kupin teetä ja menen sohvalle katselemaan elokuvaa tai televisio-ohjelmaa, minun ei tarvitse olla yksin vaan voin käpertyä hänen viereensä. Ja kun sammutamme television, paras asia maailmassa on kun saan hänet päälleni--- nukahtaa hänen viereensä.

Tästä sain nauttia vuodenvaihteen, kunnes hän lähti kotiinsa etelään ja olin taas viikkoja ilman hänen seuraansa. Onneksi lasku yksinäisyyteen oli pehmeä, lähdin samaa matkaa koulutusreissulle toiselle paikkakunnalle kun hän lähti kotimatkalle. Viikonlopun vietin mielenkiintoisissa meiningeissä ja kun tulin kotiin, alkoi lapsiviikko. Kyllähän sen huomasi miten arki oli erilaista kun oltiin kahdestaan lapsen kanssa. Etäsuhteen karu puoli iskeytyi vasten kasvoja, kun lapsi lähti isäviikolle. Sitten olin yksin. Helposti alkaa täyttää arkea projekteilla ja kiireillä, jotta ei ehtisi kaivata niin paljon. Koittaa väsyttää itsensä jotta iltaisin nukahtaisi heti sänkyyn mennessä, ettei tarvitsisi ajatella miten tyhjältä sänky tuntuu kun oon siinä yksin.

Ja sitten kun se kova ikävä iskee, ei siihen meinaa auttaa mitään. On ihan raasufiilis ja harmittaa, ei oikein mikään huvita. Illat on pahempia, ainakin minulla koska kärsin pahasta unettomuudesta joten minulla on öisin paljonkin aikaa tuntea ikävää, koska uni ei tule.

Etäsuhde on haaste.

Se matkustus ja yhteisen ajan järjestäminen on oma hommansa, etenkin kun noin vain matkalle lähtö ei onnistu näin pitkän välimatkan takia. Myös pitkää aikaa en voi olla putkeen pois kodistani, koska vuoroviikoin lapsi on luonani. Mutta aina voi suunnitella, säästää rahaa ja järjestellä asioita matkustusta varten.

Jotenkin tuntuu, että etäsuhteessa täytyy myös luottaa jotenkin enemmän ja käydä keskusteluita etenkin itseni kanssa luottamukseen liittyen. Ei se rakkaus katoa vaikka välissä olisi valtameri, jos siihen suhteeseen ollaan sitouduttu. Mutta miksi se on muka vaikeampaa luottaa omiin tunteisiin kun toinen on kaukana? Minä luotan rakkaaseeni, enkä meidän suhteessa vietä yksinäisiä iltojani miettien löytääkö hän jonkun toisen. En usko että poikaystävänikään murehtii moisia asioita kun hän on yksin. Kummatkaan meistä ei ole vaatinut toiselta mitään mutta molemmat on tehnyt selvästi sen miten vakavissaan on tämän suhteen kanssa, joten ei ole tarvetta pelätä menettävänsä toisen.

Ehkä suurin pelko/inhottavuus/mitänäitänyton etäsuhteessa minun kohdallani on se, että haluaisi jakaa arkea toisen kanssa, mutta ei voi. Ja ehkä jotenkin pelkää että elämää menee ohitse ennen kun sitä ehtii yhdessä kokea? Ehkä syynä on ne normaalit odotukset/toiveet  mitä parisuhdetta miettiessä voi tulla mieleen, kuten vaikkapa yhteinen koti, lapset, ym.. ? Eli onko "biologinen kelloni" sekä yhteiskunnan normaalit odotukset ja paineet syypää siihen, miksi tuntuu tältä? Itse tykkään saada omaa aikaa ja yksityisyyttä joten ajattelin joskus kun olin nuori ja tietämätön :D että etäsuhde ei olisi ehkä hullumpi vaihtoehto, mutta nyt kun tätä on vuosia harrastanut, niin voin sanoa että jos tuon välimatkan saisi taiottua pois, olisin tosi tyytyväinen!

Yks lähdön hetki eräänä kesänä <3
(kuva: Noora)

Kova ikävä on merkki vahvoista tunteista.

Mä olen oppinut vuosien mittaan luottamaan paremmin omiin tunteisiin ja tunnistamaan milloin ajatuksissa on kyseessä oma epävarmuus. Nuorena alkoi kuumottamaan kun ihastuksesta ei kuulunut vähintään kerran päivässä, alkoi miettiä kaikkea kun epävarmuus iski. Nyt olen kasvanut, oppinut tuntemaan paremmin itseäni, omia tuntemuksia. Tunnen kumppanini, tiedän että hän ei harrasta päivittäistä tekstailua tai puheluita, mutta se on vaan hänen tyylinsä eikä se vähennä hänen tunteita minua kohtaan. Vaikka me ei soitella joka päivä  hyvänyönpuhelua, mä tiedän että olen hänen ajatuksissa iltaisin, kuten hän on minun.

Ehkä me joskus sitten saadaan nukahtaa ja herätä toistemme vierestä joka päivä. Sitä me molemmat halutaan. Siihen asti meidän pitää vain odottaa. Pitää nauttia täysillä niistä hetkistä kun saamme olla yhdessä ja suunnitella arkea niin että näitä hetkiä olisi mahdollisimman paljon. Vaikka tämä odottaminen on pääosin yhtä kitumista, se tuntuu jotenkin myös hyvältä.. Tuntuu hyvältä tuntea näin vahvasti jotakuta kohtaan, koska raastava ikävä on kova tunnetila ja kovia tunnetiloja kokee kun on kovin rakastunut. Ja aamuisin kun herään ja huomaan että hän on laittanut minulle viestiä missä kertoo miten mietti minua mennessään nukkumaan, hymyilen ja ikävä muuttuu pehmeämmäksi kaipaukseksi.

Toivottavasti pian pääsen taas viereesi rakkaani <3

Miten selvitä etäsuhteessa?

Mitä vinkkejä sulla on etäsuhteessa selviämiseen? Miten ikävää karkotetaan? Miten voi olla läsnä arjessa kun toinen on kaukana? Mielipiteitä ja kommentteja voi jättää kommenttikenttään tähän postaukseen.