Kaikki kuolee joskus

Pitkäperjantain teema minulla oli kuolema. En siis tarkoituksella pitänyt mitään kuoleman teemapäivää, mutta päivä pyöri tämän aiheen ympärillä. Radiosta kuuntelin muutaman ohjelman asiaan liittyen, ja päivän elokuvakin oli hyvin tähän teemaan liittyvä. Se sai minut miettimään kyseistä asiaa, johon minulla on aina ollut todella ristiriitaiset tunteet.

Aamupäivällä kuuntelin kun Yle Puheessa oli haastattelussa 12-vuotias tyttö, Eedit Patrakka ja aiheena oli kuolema ja läheisen menetys lapsen näkökulmasta. Eedit kertoi todella avoimesti ajatuksia kuolemasta, hän oli menettänyt syöpäsairaan pappansa jokin aika sitten. Herkisti minuakin, kun kuuli miten kauniisti Eedit puhui isovanhemmastaan vaikka herkistyi todella paljon. Reippaasti radiossa puhut  vaikeasta asiasta, rispektii sinulle Eedit. Hassua joutua myöntämään, että tuo 12-vuotias suhtautui kuolemaan paljon kypsemmin kuin minä.

Mun isä kuoli, kun olin 16-vuotias. Vaikka tiedettiin, että hän sairasteli, tuli se tieto että lähtö lähestyy, todella äkisti. Muistan, kun veljeni soitti äidilleni eräänä iltana. Puhelun jälkeen äiti tuli huoneeseeni ja sanoi, että isä on nyt sairaalassa ja veli oli sanonut että jos sen haluaa elossa vielä nähdä, niin nyt pitää tulla. Mä lähdin matkaan kohti etelää heti seuraavana päivänä. 

Ehdin nähdä isän. Oli julmaa katsoa miten iso mies oli kuihtunut alle 60 kiloiseksi ja kasvot kellertivät maksan pettäessä. Hän tunnisti minut ensimmäisellä käynnillä, seuraavalla ei. Olin viikonlopun veljeni luona ja kävin päivittäin isää katsomassa, sisko ja äitini saapuivat myös viikonloppuna. Maanantaina aamulla äiti tuli herättämään minua ja kertoi, että isä oli kuollut aamulla.

Olin nähnyt kuolleen ihmisen ennenkin. Isäni äiti kuoli kun olin alle kouluikäinen. Kävimme hautausmaan kylmiössä häntä katsomassa. En ehkä oikein vielä silloin ymmärtänyt kuolemaa. Isän äiti näytti nukkuvalta, tosin hyvin haalealta ja ehkä jotenkin oudolta. Olin nähnyt hänet kyllä elävänäkin muutaman kerran, mutta läheistä suhdetta meillä ei ollut.

Isän kuolema oli ensimmäinen läheisen perheenjäsenen menetys. Tätä ennen oli suurin suruni ollut meidän perheen labradorinnoutajan kuolema muutamia vuosia aiemmin. Mutta isän kuolemaa mä jotenkin... en tiedä, ehkä sen käsittely jotenki jäi taka-alalle, koska en paljon sitä sitten itkenyt silloin, kun tapahtuma oli tuoreessa muistissa. Muistelisin, että ensimmäinen kunnon repeäminen itkuun isää muistellessa tapahtui vasta yli vuosi isän kuoleman jälkeen. Ehkä sitä ei halunnut muistella ja ajatella ku pelkäsi, että se tekisi vielä enemmän kipeää.

Nykyään muistelen isää aina välillä. Sytytän parvekkeelleni kynttilän isänpäivänä ja kuolleidenmuistopäivänä. Mietin, ettei isä koskaan nähnyt minun lastani, ei tavannut rakasta poikaystävääni, ei nähnyt että valmistuin ammattikoulusta. Mut se suru on muuttunut nyt kaipaukseksi jonka kestää. Saanko esitellä, Joe Black elokuvaa en sen sijaan kestä itkemättä vieläkään, se saa ajattelemaan isän poismenoa.

Minun rakas mummoni kuoli viime kesänä. Isovanhempi, kenen kanssa minulla oli äärimmäisen läheiset välit ja hän asui kanssamme monia vuosia, kun olin nuori sekä viimeiset vuotensa myöskin. Mummillani todettiin alzheimer, joka hänet sitten lopulta hautaan veikin. Hitaasti mutta varmasti mummi haalistui ja oli aina yhä enemmän muissa maailmoissa, kunnes alkoi mennä poissaolevaksi. Siskoni ja minun, sekä äitini nimien sekoittaminen keskenään muuttui siihen ettei hän enää meitä tunnistanutkaan. (en tässä postauksessa halua perehtyä tarkemmin alzheimeriin ja kyseisen taudin luonnehtimiseen, mutta olen tekemässä siitä joskus oman postauksen.)

Me olimme mökillä. Minä, äiti, poikaystäväni ja mummi. Mummin hengitys oli kuulostanut tavallista raskaammalta, ja koska se ei ollut mennyt ohi aamullakaan, lähdimme sairaalaan. Päätettiin myös, että tämä oli mummin viimeinen kerta kesämökillä jos se ottaa noin pahasti hänen voimilleen. No, niinhän se sitten olikin... Me pääsimme sairaalaan, lääkäri kertoi testituloksia ja tilanne oli selvä; nyt se on lähtö lähellä, mitä me haluamme tehdä? Olimme päättäneet, että koska tilannetta ei voi enää ns. korjata mitenkään, ainoastaan pitkittää väistämätöntä, sovimme lääkärin kanssa ettemme siirrä mummia kauas isoon keskussairaalaan. Lääkkeitä niin ettei ole kipuja ja läheisiä vierellä, se riittää.

Mä menin tupakalle, menin itkemään ulos. Vaikka tiedettiin silloin vuosia sitten että tämä sairaus mummin tulee sitten lopulta viemään ja olimme olleet valmistautuneita tämän hetken tulemiseen jo pari vuotta miltei, niin silti se iski lujasti vasten kasvoja, että tämä se hetki on ja se on tässä ja nyt. Poikaystäväni lohdutti minua. Menin hetken rauhoittumisen jälkeen mummin viereen. Juttelin hänelle, vaikka hän ei oikein ottanut kontaktia enää ja aivoissakin oli jo tapahtunut vahinkoa niin etten tiennyt olisiko hän voinut enää edes kommunikoida ääneen. Minä halasin mummoa, silittelin häntä. Minä jätin hänelle siinä kohtaa jo hyvästit.

Lähdettiin sairaalasta ja minä sekä poikaystäväni lähdettiin takaisin mökille. Äiti ja sisko sanoivat menevänsä päivystämään sairaalaan, jäävät sinne mummin luokse ja pitävät meidät infottuna. Mä olin jättänyt jo hyvästit koska tiesin etten enää mummia näe elossa, enkä halunnut mennä katsomaan kun se lähtö konkreettisesti tapahtuu.

Mökillä mulla oli tosi rauhallinen olo. Juteltiin mummista poikaystäväni kanssa. Hän lohdutti minua ja puhui miten hyvä asia tämä on. Koska mummia on hoidettu kotona niin kauan kun vaan voi, ja nyt hän joutui sairaalaan vasta kun lähtö on ihan lähellä. Koska siis pelättiin kauan että jos mummi joutuisi sairaalassa letkuihin ja sitten kitumaan siellä pitkiäkin aikoja. Jotenkin kun oli katsonut sitä miten alzheimer mummia kuihdutti ja vei koko ajan nopeampaa kohti kuolemaa, oli ehkä ajatus mummin lähtemisestä enemmänkin sellainen.. huojentava. Tiesin että hänen on jo aika päästä lepoon. Aamuyön ensimmäisenä tuntina siskoni laittoi minulle viestin, että mummi oli kuollut.

Nyt kun on menettänyt isän ja mummin (sekä pari läheistä ystävääkin) niin jotenkin on "tottunut" (en tiedä onko tmä oikea sana kuvaamaan tätä...?) että läheiset kuolee. Tai siis toki kuolee, kaikki kuolee. Mutta isän kuolema ehkä opetti sen, että mä voin selvitä läheisen kuolemasta, että ei siihen ikävään kuole itse. Mummin kuolema taas oli jollain tapaa helpotus koska oli tuskaa katsoa hänen kärsivän. Joten se taas toi ajatuksen, että kuolema on välillä hyväkin asia.

Oman kuoleman ajattelu on kuitenkin sellainen mitä en oo oppinu vielä käsittelemään. Tää on ollut ongelma mulle pienestä lähtien.

Multa ei oo koskaan peitelty kuolemaa, siitä on puhuttu suoraan ja avoimesti. Muistan kun katsoin joskus nuorena elokuvan Viimeisellä rannalla, ja sen surullinen loppu sai minut illalla itkemään. Itseasiassa itkin useasti koko yön kuolemaa peläten. Pelkäsin että jos äiti kuolee. Pelkäsin jos minä kuolen. Muistan miten silloin ajattelin kuolemaa tosi konkreettisesti. En voisi enää haistaa kukkia, maistaa jäätelöä, en voisi tuntea auringonsäteitä ihollani. Olisin ääneti mustassa tyhjiössä missä en näe mitään. Ehkä siksi pelkäsin kuolemista lapsena niin paljon, pelkäsin että ruumiini mätänemisen lisäksi mun henkinen olemus jäisi johonkin suljettuun pimeyteen ikuisiksi ajoiksi.

En mä ajattele olevani kuolematon, mutta mun on tosi vaikea vaan vielä hyväksyä asiaa. Ajattelen sen niin että maailma on niin kaunis ja tuntuu tosi surulliselta jättää tää paikka joskus. Mä en tiedä mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, mutta jotenki se ajatus tyhjiöstä ja ikuisesti pimeydestä ei ole niin varmana päässäni. Mä ainakin haluun uskoa että kuolema on muuttumista, haluun uskoa että se on portti johonkin toiselle levelille. En usko että siellä on taivas, mutta edes jotain muuta kuin pimeyttä.

Jos puhun aiheesta jonkun kanssa, sanon monesti ääneen että mä kieltäydyn kuolemasta. Mua katsotaan pikkuisen säälivästi hymyillen. En mä tietenkään voi olla kuolematta omasta päätöksestäni, kyllä mä sen tiedän. Enkä minä tee hulluja ja vaarallisia asioita koska en muka kuole. Ehkä mä tolleen vaan lykkään asian käsittelemistä siihen että oon siihen valmiimpi.

Mä toivon että kun mä vanhenen, niin mä voin käsitellä tätä asiaa paremmin. Että mä sitten vanhana mummona olisin valmis kuolemaan, jopa toivoisin sitä sitten kun aika on. Mutta siihen on vielä aikaa.

Olipas tämä surullinen postaus! Pitäisikö lopettaa vähä kevyemmin? :)

Kuolemaan liittyvät asiat eivät aina ole surullisia, tämän huomasin pari päivää sitten kun tutkin minun Facebook asetuksiani. Löysin kohdan, jossa pystyin nimeämään muistosivuni hoitajan poismenoni jälkeiselle ajalle. Sisko oli mun luona silloin käymässä, ja nimesin hänet. Nauratti, antaa nyt pikkusiskolle pääsy mun sosiaalisen median tilille kun olen kuollut enkä voi mitenkään tulla estämään mahdollista sen hassuja kirjoitteluja sinne. Ja hyvä niin! :D En mä halua että mun kuolema on surullinen asia. Toki ihmiset saa surra, mutta mun toive on että me miettisivät mua ilolla. Siksi teimme siskoni kanssa toisillemme lupauksen. Kun toinen kuolee, toinen järjestää kunnon monttubileet. Siis nimenomaan bileet. Laulua, tanssia, yhdessäoloa. Katsotaan noloja valokuvia ja muistellaan kaikkea hassua mitä ollaan tehty elämämme varrella.

Suomessa hautajaiset on tosi kuivat juhlat. Mä edelleenkin haluan mun hautajaisiin jonkun pitkän tyypin pukeututeena mustaan viittaan, viikate kädessään. Viikatemies vilkuilisi kelloa ja pudistelisi päätään, aina näissä kestää. :D Mä toivon että mun läheiset osais nauraa sille, tietäis että vaikken mä oo enää fyysisesti läsnä, niin mun huumori ainakin on kuolematonta. ;)

Annan sinulle anteeksi

Yle Puheen Akti-ohjelmassa puhuttiin tänään anteeksiannosta sekä anteeksipyynnöstä.

Anteeksipyyntö on vaikea asia monelle. Minullakin jos olen vielä tunnekuohuissa niin se oman virheen näkeminen saatika myöntäminen ei oo helppoa. Lapsena kun tappelin siskoni kanssa oli anteeksipyynnön esittäminen todella vaikeaa. Ajatteli että miks minun pitää pyytää anteeksi ensin, samalla tavallahan tuo minua kiusasi. Koulussa mua ärsytti se, että kun opettaja käski kiusaajien pyytää anteeksi, kuulin ne sanat muttei niissä kuulunut tippaakaan vilpittömyyttä. Ja kun kiusaaminen jatkui, siitä huomasi ettei vilpittömyyttä sanoissa ollutkaan.

Radiossa puhuttiin että ihmiset jakautuu kahteen koulukuntaan: niihin, jotka ovat sitä mieltä että kunhan vaan sanoo ne sanat ja pyytää anteeksi sekä niihin jotka sanovat että anteeksipyynnön on oltava aito ja vilpitön. Minusta on tosi hassua ajatella että pitäisi sanoa anteeksi vain jotta toinen kuulee ne sanat. Tarpeeksi monta kertaa kun kuulee sanan "anteeksi" mutta se ei näy tekemisissä mitenkään, sana menettää merkitystään. Mielestäni se on vielä tärkeämpää, osoittaa teoillaan olevansa pahoillaan, kuin vain sanoa ne sanat.

Minusta anteeksipyyntöä vaikeampaa on antaa anteeksi.

Mua on satuttanut henkilö jota rakastin. Ne tapahtumat ja teot ovat vaikuttaneet paljon mun mielenterveyteen (vaikuttaa yhä) ja vaikka voisi sanoa että oon selvinnyt tästä tilanteesta, ne arvet mitä tämä henkilö muhun teki, ovat mussa edelleen. Mä oon siirtynyt eteenpäin vaikka ne teot jätti muhun pysyvän jäljen.

Joskus mä mietin mielessäni etten voisi ikinä antaa hänelle anteeksi. Jollain tavalla tuntui että jos tuollaisen asian antaa anteeksi, mä hyväksyisin sen mitä hän teki. Mä mietin jossain kohtaa jopa kostoa, halusin että häntä sattuu yhtä paljon kuin minua jotta hän tajuaisi miten väärin hän teki. Mä kuitenkin työstin näitä ajatuksia pitkään jopa mielenterveysammattilaisten kanssa, aikaa kului, ja mä olen antanut hänelle anteeksi. Vaikkei hän ole minulta anteeksi pyytänyt. Mä en antanutkaan anteeksi hänen takiaan. Mä annoin anteeksi itseni takia.

Viha on todella vahva tunne.

Viha kuluttaa henkisesti. Vaikka sitä kuvittelee saavansa jotenkin voimaa kestää ne kokemukset vihaamalla toista, loppupeleissä se on vaan oman haudan kaivamista. Kun ei enää jaksa vihata, ihmisestä tulee katkera. Katkeruus vie  ison tilan ajatuksista kuten vihakin. Jos vihaa jotain kovasti, se syö positiivista energiaa kaikesta ja voi hyvinkin olla ettei pysty tuntemaan täysillä iloa oikein mistään, kun päätunne on viha.

Anteeksiantaminen ei tarkoita että hyväksyy sen mitä toinen teki väärin. Anteeksi kannattaa antaa oman hyvinvoinnin takia, koska jos jää kantamaan kaunaa, on se henkisesti raskasta ja se estää sua pääsemästä eteenpäin.

(kuva: täältä)

Mä toivon sun ymmärtävän, että se mitä teit minulle, on väärin. Sitä ei voi selittää tai perustella millään. Mä ymmärrän mikä niihin tekoihin on voinut vaikuttaa, mutta ei mikään syy tee teoistasi hyväksyttävää. Mä en oo kuullu sulta anteeksipyyntöä. Tai, kuulin mä silloin joskus ne lukuisat kerrat kun anoit anteeksi. Mutta sitten sä teit ne kamalat asiat aina uudestaan ja uudestaan. Ei se sana merkinnyt mulle enää mitään, ei merkinnyt vuosiin. Mun piti opetelle se sana uudelleen ja pikkuhiljaa mä aloin uskoa siihen että anteeksipyyntö voi olla vilpitön. 

Mä oon kuitenkin antanut sinulle anteeksi. Mä annoin sulle anteeksi itseni takia, koska mä haluan päästä yli niistä kaikista asioista ja jatkaa eteenpäin. Mä en anna vihan kuluttaa minua loppuun. Mä en anna sulle enää valtaa vaikuttaa mun hyvinvointiin. Mä haluaisin sanoa sulle ääneen että mä oon selvinnyt, haluaisin kysyä sinulta etkö meinaa ikinä pyytää anteeksi. Ehkä mä pelkään edelleen. Mutta sillä ei oo enää merkitystä. Mä en ole enää vuosiin kuluttanut henkisiä voimavarojani sun vihaamiseen. 

Mä olen antanut anteeksi. Mä oon siirtynyt eteenpäin.

Kirppikseltä pientä kivaa

Eilen käydessäni kissanhoitoreissulla menimme mutsin kanssa kirppiksen kautta. Mä rakastan kirppiksiä! Sieltä löytyy välillä vaikka ja mitä kivaa, kuten eilen :) Löytyi kasveja, mitä olen halunnut kotiani vihertämään jo kauan. Palapelin löysin, ipanalle Angry Birds-eväsrasiat (okei toinen on mulle) ja sitten kauniin valkoisen tarjotinpöydän. Viimeinkin sopivan kokoinen tarjotin! Mua on harmittanut ihan kamalasti kun myös joskus vuosia takaperin mun kaksi tarjotinta. Eikä vastaan ole vaan tullut sopivaa kokoa sopivalla hinnalla. Mutta tää tarjotinpöytä on kiva :) Sen lisäksi löydettiin kirjoja ja urheilutoppi. En muista milloin viimeksi olisi tullut noin monta ostosta kerralla tehtyä kyseiseltä kirpputorilta, mutta kiva kun nyt tärppäsi.

nukkumaija sekä rönsylilja pääsi isompiin ruukkuihin
(kuva: Noora)

Tämä päivä on mennyt kotosalla hengaamiseen. Sain hoitokoiran luokseni aamupäivällä samalla kun mutsi tuli käymään, jotta päästiin aloittamaan operaatio ikkunalauta. Kaikki pelit ja vehkeet oli valmiina ja merkittiin lankulle paikat ja alettiin poraamaan... ja jouduimme toteamaan että poranterä on ihan paska. Ei tuu reikää ei sitten millään! Nyt pitää sitten lykätä tätä projektia kunnes saan paremman poranterän. Tiedättekö sen tunteen ku on joku projekti mitä oot suunnitellu ja alat toteuttaa sitä mutta se joudutaan keskeyttämään ihan heti alkumetreillä jonku pikkujutun takia? Argh!

Päätin sitten alkaa multahommiin ja laitoin kirppiskukkasista kaksi uusiin ruukkuihin. Vielä pitää keksiä jostain yksi ruukku köynnöskasville. Mun persiljakin voi ihan hyvin, ihme kyllä! Tahtoisin saada jotain oikein hyväntuoksuisia yrttejä kasvamaan kotiini. Mulla oli muutama vuosi sitten oikein kunnon kasvihuoneparvekemeininki. Oli kaikkea chileistä, paprikoista ja tomaatista lähtien. Tosi ihanaa ottaa yrttejä ruokaan omasta puutarhasta, ja edullisempaakin kuin käydä ostamassa aina kaupasta.

puuha-peten peruskalustoa
(kuva: Noora)

Ilokseni pyykkituvan pesukone oli vapaana (viimein!!) joten sain lakanat sinne peseytymään.
Meidän taloyhtiön pyykkituvassa vallitsee viidakon lait!

Pyykkimestassa on varauskirjanen, mutta ihmiset eivät näytä osaavan käyttää sitä. MIKSETTE KÄYTÄ SITÄ? kysyn vaan.. *mutinaa* Vaikka kuinka olen varannut sinne ajan, niin monesti mennessäni pyykkien ja pesuaineiden kanssa pyykkitupaan, jonkun pyykit onkin siellä pyörimässä eikä varauskirjassa lue mitään. Se vähä ärsyttää, ku varauskirjan käyttötarkoitushan on nimenomaan varata se pyykkivuoro, jotta tietää milloin pääsee pesemään pyykkiä. Ehkä mä pian löydän sopivan pesukoneen itselleni, ois kiva.

Nyt mä voisin lähteä käyttämään hoitokoiran lenkillä. Sitten tiskit, ehkäpä kuppi teetä ja House telkkarista. Kirppikseltä löysin myös 1000 palan panorama palapelin, jonka ajattelin laittaa tekeille. Viimeksi ostin aivan mahdottoman palapelin, jossa pelkästään jo reunapaloista löytyi paljon paloja, jotka sopivat useampaan paikkaan. Oli aika mahdoton tehtävä se palapeli! Jospa tämän uuden kanssa sujuu paremmin.

Ruutuu tuijottaa

Kännykkä on päivittäisessä käytössä suuresti varmaan sen takia, että koska kiitos internetin ja kehittyneiden sovellusten,  voi kännykkän kanssa tehdä kaiken sen, mitä tietokoneellakin.
(Kuva: Noora)

Ylen uutisessa perhe testasi, kuinka paljon aikaa arjessa menee kännykän näytön tuijottamiseen. Jutussa mainittiin muutama sovellus mitä he käyttivät seuratakseen omaa ruutuaikaansa ja päätin testata niistä toista, nimeltä QualityTime. QualityTimellä voi reaaliajassa seurata omaa kännykän käyttöä. Kuinka monta kertaa avaat Facebookin, Instagramin ja Whatsappin. Mitä sovelluksia käytät ja kuinka kauan. Näet myös kellonajat ja tauot miten usein avaat puhelimesi näytön.

Suurin syy miksi latasin kyseisen sovelluksen, (sen lisäksi että tokihan mua kiinnostaa oma ruudun tuijottamiseen käytetty aika) on se, että toivon tämän olevan hyvä tapa näyttää mun lapselleni ihan käytännössä miten kauan siihen puhelimen räpläämiseen päivässä oikein aikaa voi mennä. Ja jotta lapsi näkee myös mihin sovelluksiin aikaa menee. Digitaalilaitteiden käyttö on lapsesta kiinnostavaa ja kivaa, onhan se kivaa minustakin. Mutta liika on aina liikaa ja tuntuu että se puhelin, jonka juuri pyysin pistämään olohuoneen pöydälle hetkeksi rauhaan, onkin taas pojan kädessä. Laitteiden käyttöä ollaan rajoitettu, mutta ajattelin että tämä sovellus voisi saada lapsen tajuamaan numeroiden kautta kuinka paljon hän puhelintaan vilkuilee päivän aikana.

Sovelluksessa pitäisi ymmärtääkseni olla myös sellainen "take a break" -toiminto, johon voi laittaa ohjelman hälyttämään kun olet käyttänyt ruutuaikaasi tietyn ajan. Tämä taukotoiminto voisi hyvinkin auttaa myös lasta tajuamaan miten siihen ruutuun pystyisi ihan huomaamattaan pistämään todella pitkiäkin aikoja, ellei siitä huomautettaisi. Vielä en ole tätä taukotoimintoa kokeillut, mutta tulen varmasti testaamaan sitä sitten, kun tää sovellus saadaan lapsen puhelimeen.

Latasin sovelluksen 25.3 myöhään illalla ja olen nyt käyttänyt sitä siis pari päivää. Mitä sovellus sitten kertoo? Tässä tuore screenshot tältä päivältä.

Okei, eli tänään päivästä 3h 28min on ollut puhelin kädessäni (whaaaat?!?!) Sovellus näyttää mitä ohjelmia olen käyttänyt eniten, tulos ei yllätä. Tänään olen ulkoillut paljon, joten olen hoitanut ystäville viestimisen whatsappilla tai irkkaamalla. Ulkoillessa tuli pelattua Pokemon Go:ta aika paljon, joten se on lisännyt aikaa myös. Sen lisäksi äänitin "puhe tekstiksi" sovelluksella blogihöpötyksiä, mitä normaalisti en tee, joten sekin tulee aikaa lisäämään.

En oikein tiedä mitä tästä tuloksesta sanoisi. Onhan se aika järkyttävää että hereilläoloajastani menee noin kauan tuon kapulan katseluun. Mutta, mielestäni minulla ei ole vielä kamalaa hätää. Pystyn laskemaan puhelimen kädestäni ja minulla on moni sovellus äänettömällä. Jos on lapsiviikko, pyrin olemaan räpläämättä koko ajan puhelinta, koska se olisi vähän epäreilua lasta kohtaan, jota kiellän räpläämästä puhelinta koko ajan, eikö niin? (Ja nyt on väliviikko eli olen yksin, joten sekin selittää miksi puhelin on nyt aktiivisempi..)

Aion testata tätä sovellusta jatkossakin. Haluan nähdä, miten tilastot muuttuu kun esimerkiksi hoidan kaiken viestinnän pelkästään puhelinsoitoilla TAI läppärini kautta. Siihen vaikuttaa varmasti myös paljon onko ns. blogipäivä jolloin siirrän tiedostoja ja muistiinpanoja puhelimen ja läppärin välillä paljon. Myöhemmin testaan take a break-toimintoa muutamiin sovelluksiin ja katson, miltä tuntuu kun sovellus alkaa rajoittaa puhelimen käyttöäni. Raportoin tästä lisää sitten myöhemmin, uudessa postauksessa.

Miten teidän perheessä toimitaan digitaalilaitteiden suhteen?

Mites muilla vanhemmilla? Onko kännykät kasvaneet lapsen kouriin kiinni? Millä rajoitatte vai rajoitatteko olleenkaan? Entäs miten oman kännykänkäytön laita on? Olisi kiva kuulla mielipiteitä millainen suhde teillä on digitaalilaitteiden käyttöä kohtaan. Mielipiteenne voitte kertoa kommenteilla tähän postaukseen!

Millainen bloggaaja olen?

Selasin tänään blogilistoja ja tutkailin erilaisia blogeja. Eksyin Lipstick Love-blogiin ja törmäsin siellä "millainen bloggaaja olen?"-haasteeseen! Mielestäni kysymykset ovat hyvin sopivia aloittelevan bloggaajan mietittäväksi blogin suunnittelua varten. Koska nyt olen miettinyt uuden blogin aloittamista hyvin kauan ja viimein päätin alkaa tuumasta toimeen, ajattelin mikä olisi parempi tapa esitellä blogini ideaa lukijoille, kuin tämä haaste. Kiitos tämän haasteen tekemisestä Linda!

Millainen bloggaaja olen?

1. Mikä sai sinut aloittamaan blogin kirjoittamisen?

Olen aina pitänyt kirjoittamisesta ja se on ollut minun tapana jäsentää ajatuksiani, tallentaa muistoja ja olla luova. Tykkäsin kirjoitella novelleja äidinkielentunnille ja internetin yleistyessä aloin kirjoittamaan blogitekstejä. Monesti hankalia ajatuksia on helpompi pohtia kun ne ovat paperilla. Pidän myös tästä yhteisöllisyydestä joka bloggaajilla on keskenään. Ja bloggaaminen nyt vaan on tosi kivaa! Tämä toimii myös eräänlaisena vertaistukitoimintana.

2. Kuinka kauan olet kirjoittanut blogia?

En kuollaksenikaan muista, milloin olen aloittanut ensimmäisen blogini. Kirjoitin hyvin aktiivisesti perheblogia vuosina 2013-2015 ja 2017 kesästä lähtien aloitin lemmikkiblogin kesyhillerimme tullessa meidän perheeseen. Korpikuusen-blogin ideaa olen pyöritellyt mielessäni useita kuukausia ja tämä blogi julkaistiin maaliskuussa 2018.

3. Kuvaile blogiasi. Mikä on sen pääasiallinen aihe yms.?

Tämä on blogi minusta. Minun elämäni kiemuroista, harrastuksista ja sydäntä lähellä olevista yhteiskunnallisista aiheista, taiteista ja tekemisistä. En tiedä vielä millaiseksi blogi lopulta muotoutuu, mutta nyt tarkoitus on aloittaa päiväkirjamaisesti arjesta kertominen sekä kirjoittaa mielipiteitä ja pohdintoja minua kiinnostavia aiheita. 

Jos tiivistän pienen tietoiskun itsestäni tähän: Olen kolmenkympin kynnyksellä oleva nainen, joka asuu pohjoisen korpimetsässä niin sanotusti "olosuhteiden pakosta" vaikka pidän isoista kaupungeista enemmän. Minulla on 4.luokkalainen poika vuoroviikoin luonani, meillä asuu kesyhilleri ja olen etäsuhteessa. Toimin paljon yhdistystoiminnassa ja yritän rakentaa tästä kunnasta tasa-arvoisempaa ja syrjinnästä vapaata aluetta. Olen esiintyvä vannetanssija ja valokuvaus on intohimoni. Koitan myös löytää kauan kadoksissa olleen lukutoukan ja leipurin sisältäni jälleen. Mulla on paljon aiheita mitkä mua kiinnostaa tässä maailmassa, sekä tietenki mielipiteitä monesta jutusta. Tästä blogini alkaa, katsotaan mihin suuntaan se menee.

4. Kuinka usein päivität blogiasi?

Tavoitteeni on julkaista uusi blogiteksti kerran (ehkä parikin) viikossa, nyt ainakin aluksi. Mutta kuka tietää jos innostunkin heti kirjoittamaan enemmän ;) Jos tiedossa on matkustus tai kesämökillä oleminen (jossa ei ole sähköä..) pyrin kirjoittamaan tekstejä etukäteen jotta pitkiä taukoja ei syntyisi.

5. Kummat ensin kuvat vai teksti?

Tämä on vaikea kysymys. Yleensä saan ajatuksen ensin tekstistä ja kirjoittaessa sitä voi tulla mieleen jo valmiina olevia kuvia joita haluan käyttää kyseisessä tekstissä. Joskus taas on käynyt niinkin että joku valokuva on inspiroinut minua kirjoittamaan. Joten tähän vastaan että riippuu täysin postauksesta! Pidän kuvia hyvin tärkeänä osana blogia.

6. Mistä saat inspiraatiota postauksiisi?

Inspiraatiota haen omasta elämästäni, lukemistani artikkeleista/lehtijutuista/internetsivuista/kirjoista/telvisio-ohjelmista jne... Arjen kommellukset sekä valokuvat inspiroi, myös henkilökohtaiset tapahtumat ja tunteet saavat minut kirjoittamaan.

7. Bloggaatko mieluiten aamulla, päivällä vai illalla?

Yleensä luonnostelen tekstiä ja teen muistiinpanoja mieleentulleista ideoista päivällä. Valokuvaus onnistuu paremmin valoisalla, joten kuvaan päivällä ja illalla kirjoitan. Tilanteesta ja päivästä riippuu paljon.

8. Kuinka usein teet jotain blogisi eteen kuten otat kuvia, luonnostelet uusia postauksia, vastaat kommentteihin tms.?

Tämä blogi taitaa olla ensimmäinen mihin olen tehnyt luonnoksia blogiteksteistä ja olen kirjoittanut mua kiinnostavia aiheita ylös. Valokuvaan miltei joka päivä joten sieltä tulee materiaalia blogiini. Tykkään vuorovaikuttaa joten vastaan varmasti kommentteihin nopeasti. Pidän blogivierailuista ja aika poikkeuksetta käyn aina tutkimassa kommentoijan blogin.

9. Luetko muiden blogeja? Minkä tyylisiä?

Apua, niitä on niin erilaisia! No siis, luen kyllä (ja olen tekemässä jossain kohtaa postauksen minun lemppariblogeistani!) hyvin erilaisia blogeja mm. parisuhteista, seksistä, vanhemmuudesta, selviytymisestä, eläimistä, valokuvauksesta ja vaikka mistä muusta.  Pidän blogeista jotka on kirjoitettu pilke silmäkulmassa ja aidosti.

10. Mitkä asiat toisten blogeissa kiinnittävät huomiosi ja saavat sinut liittymään ehkä jopa lukijaksi?

Ensimmäiseksi katsoo toki ulkoasua. Mä tykkään blogeista jotka tuntuu mulle aidolta. En pidä turhan fiineistä blogeista, pääosin kai siksi että oma elämäni ei ole sellaista sisustuslehdestä revityn näköistä ja mun elämässä fitnessurheilu ei oo läsnä joten siksi se ei kiinnosta. Jos blogin kirjoittaja kirjoittaa rehellisesti, se kiinnostaa. Jos tarina tai aihe on niin mielenkiintoinen, se saa liittymään lukijaksi. Huumori on plussaa aina!

Tässä vilaus miltä tämän bloggaajan työpöydän nurkka näyttää tällä hetkellä.

11. Kolme parasta asiaa bloggaamisessa?

1) Blogiin tallentuu mun omaa elämää muistoksi kuvien kera, joten se on kuin päiväkirja.... 2) Blogiyhteisöstä löytää paljon erilaisia ihmistarinoita joita on mielenkiintoinen lukea, joista saa ratkaisuja ja vertaistukea sekä hyviä nauruja. .... 3) Kirjoittaminen on luovaa ja terapeuttista ja blogiin kun yhdistää toisen lempitekemiseni eli valokuvauksen niin se on todella hyvä paketti.

12. Entä kolme huonointa asiaa?

1) Kun on päättänyt alkaa kirjoittaa blogia, täytyy tuottaa jatkuvasti uutta sisältöä ja joskus iskee se "mistä ihmeestä mä oikeen kirjoitan"-stressi.... 2) Blogi vie paljon aikaa ja pakottaa olemaan tietokoneen ääressä myös kesällä, milloin pitäis olla vaan auringossa :D.... 3) Kun puhuu avoimesti omasta elämästä, asettaa itsensä alttiiksi arvostelulle ja ilkeille kommenteille. Olen toki aina halukas saamaan rakentavaa palautetta, mutta anonyymit arvostelut tai pahat kommentit ei tunnu kenestäkään hyvältä ja se voi olla henkisesti kuluttavaa jos niitä ei voi "päästää toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos".

13. Oletko mielelläsi vuorovaikutuksessa lukijoidesi kanssa, eli vastaatko mielelläsi: esimerkiksi kaikkiin saamiisi kommentteihin?

Vuorovaikutus on yksi bloggaamisen tärkeitä asioita mielestäni, eli kyllä mielelläni vastaan kommentteihin, käyn vastavierailulla toisten blogeissa ja teen yhteistyötä muiden blogitahojen kanssa.

14. Onko blogillasi muita somekanavia kuten Instagramia tai Facebook-sivua?

Vielä ei ole, koska tämä blogi on vasta ottamassa ensi askeleitaan. Jos tämä tästä lähtee sujumaan mukavasti ja kivasti niin tulevaisuudessa blogin omat somekanavat varmastikin tehdään.

15. Onko sinulla luonnoksissa useampia valmiita tai lähes valmiita postauksia vai kirjoitatko mieluummin yhden postauksen kerrallaan ja julkaiset sen heti?

Riippuu vähän aiheesta. Jos vaikka näen uutisissa jonkun minun elämääni vaikuttavan tai minua kiinnostavan uutisen, saatan tulla siitä kirjoittamaan postauksen ja julkaisen sen heti. Tällä hetkellä minulla on muutamia luonnoksia valmiina ja työn alla.

16. Bloggaatko avoimesti, eli tietääkö tuttavapiiri blogistasi, vai pyritkö pitämään blogin mahdollisimman omana tietonasi?

Avoimesti bloggaaja olen!

17. Hyödytkö blogistasi taloudellisesti tai saatko esimerkiksi tuotteita testattavaksi blogisi kautta?

Tällä hetkellä ei ole kaupallisia yhteistöitä.

18. Mikä on tarina blogisi nimen takana vai onko sillä tarinaa lainkaan?

Blogin nimi tulee tämän hetkisestä elämäntilanteestani. Asun hmm, sanotaanko "olosuhteiden pakosta" täällä korvessa. Ei sillä, tämä on kaunis paikka ja koska perheeni on täällä, olen minäkin. Vaikkakin viihdyn paremmin isossa kaupungissa (ja mun rakkaani sekä monet ystävistäni ovat etelässä yhyy...) Itse korpi sana on käyttösanani kuvaamaan tätä kaupunkia, tää on keskellä metsää eli täyttä korpea. Ja halusin sen sanan sitten jotenkin tähän blogiin. Hetken pyöritellessä korpi sanaa mielessäni muistin tämän vanhan lastenlaulun ja siitä sitten tuli blogille nimi. Lapseni blogin nimen kuullessaan kiljahti iloisesti että "sittenhän sinä äiti olet mörri-möykky!" mikä jollain tavalla pitää kai paikkaansa.. :D

19. Haluaisitko kehittää tai muuttaa blogiasi jotenkin? Jos niin, miten?

Blogi on niin alkuvaiheessa vielä, että toki tässä pohtii ulkoasua ja muutenkin sisältöä. Bannerin sain juuri, joten sitä ei nyt tarvitse miettiä enää.. Ajattelin antaa nyt pari viikkoa blogin olla ja makustella sitä jonka jälkeen teen tarvittavat muutokset. Rakentavaa palautetta otan innolla vastaan!

20. Kolme vinkkiäsi aloittelevalle bloggaajalle?

1) Muista että se mitä kirjoitat internettiin, on kaikkien luettavana. Mieti minkä verran haluat itsestäsi kertoa, kuinka henkilökohtaisia asioita haluat jakaa koko maailmalle.... 2) Muista myös että internetissä löytyy trolleja ja pellejä, se että joku voi kommentoida sulle vaikka mitä paskaa, ei tee susta paskaa. Toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.... 3) Ja sitten, älä stressaa bloggaamisesta, sen kuuluu olla mielenkiintoista ja hauskaa. Jos stressaat jatkuvasti, ota oikeesti kunnon tauko ja mieti sitten rauhassa miten kannattaa edetä. :)