lauantai 31. maaliskuuta 2018

Kaikki kuolee joskus

Pitkäperjantain teema minulla oli kuolema. En siis tarkoituksella pitänyt mitään kuoleman teemapäivää, mutta päivä pyöri tämän aiheen ympärillä. Radiosta kuuntelin muutaman ohjelman asiaan liittyen, ja päivän elokuvakin oli hyvin tähän teemaan liittyvä. Se sai minut miettimään kyseistä asiaa, johon minulla on aina ollut todella ristiriitaiset tunteet.

Aamupäivällä kuuntelin kun Yle Puheessa oli haastattelussa 12-vuotias tyttö, Eedit Patrakka ja aiheena oli kuolema ja läheisen menetys lapsen näkökulmasta. Eedit kertoi todella avoimesti ajatuksia kuolemasta, hän oli menettänyt syöpäsairaan pappansa jokin aika sitten. Herkisti minuakin, kun kuuli miten kauniisti Eedit puhui isovanhemmastaan vaikka herkistyi todella paljon. Reippaasti radiossa puhut  vaikeasta asiasta, rispektii sinulle Eedit. Hassua joutua myöntämään, että tuo 12-vuotias suhtautui kuolemaan paljon kypsemmin kuin minä.

Mun isä kuoli, kun olin 16-vuotias. Vaikka tiedettiin, että hän sairasteli, tuli se tieto että lähtö lähestyy, todella äkisti. Muistan, kun veljeni soitti äidilleni eräänä iltana. Puhelun jälkeen äiti tuli huoneeseeni ja sanoi, että isä on nyt sairaalassa ja veli oli sanonut että jos sen haluaa elossa vielä nähdä, niin nyt pitää tulla. Mä lähdin matkaan kohti etelää heti seuraavana päivänä. 

Ehdin nähdä isän. Oli julmaa katsoa miten iso mies oli kuihtunut alle 60 kiloiseksi ja kasvot kellertivät maksan pettäessä. Hän tunnisti minut ensimmäisellä käynnillä, seuraavalla ei. Olin viikonlopun veljeni luona ja kävin päivittäin isää katsomassa, sisko ja äitini saapuivat myös viikonloppuna. Maanantaina aamulla äiti tuli herättämään minua ja kertoi, että isä oli kuollut aamulla.

Olin nähnyt kuolleen ihmisen ennenkin. Isäni äiti kuoli kun olin alle kouluikäinen. Kävimme hautausmaan kylmiössä häntä katsomassa. En ehkä oikein vielä silloin ymmärtänyt kuolemaa. Isän äiti näytti nukkuvalta, tosin hyvin haalealta ja ehkä jotenkin oudolta. Olin nähnyt hänet kyllä elävänäkin muutaman kerran, mutta läheistä suhdetta meillä ei ollut.

Isän kuolema oli ensimmäinen läheisen perheenjäsenen menetys. Tätä ennen oli suurin suruni ollut meidän perheen labradorinnoutajan kuolema muutamia vuosia aiemmin. Mutta isän kuolemaa mä jotenkin... en tiedä, ehkä sen käsittely jotenki jäi taka-alalle, koska en paljon sitä sitten itkenyt silloin, kun tapahtuma oli tuoreessa muistissa. Muistelisin, että ensimmäinen kunnon repeäminen itkuun isää muistellessa tapahtui vasta yli vuosi isän kuoleman jälkeen. Ehkä sitä ei halunnut muistella ja ajatella ku pelkäsi, että se tekisi vielä enemmän kipeää.

Nykyään muistelen isää aina välillä. Sytytän parvekkeelleni kynttilän isänpäivänä ja kuolleidenmuistopäivänä. Mietin, ettei isä koskaan nähnyt minun lastani, ei tavannut rakasta poikaystävääni, ei nähnyt että valmistuin ammattikoulusta. Mut se suru on muuttunut nyt kaipaukseksi jonka kestää. Saanko esitellä, Joe Black elokuvaa en sen sijaan kestä itkemättä vieläkään, se saa ajattelemaan isän poismenoa.


Minun rakas mummoni kuoli viime kesänä. Isovanhempi, kenen kanssa minulla oli äärimmäisen läheiset välit ja hän asui kanssamme monia vuosia, kun olin nuori sekä viimeiset vuotensa myöskin. Mummillani todettiin alzheimer, joka hänet sitten lopulta hautaan veikin. Hitaasti mutta varmasti mummi haalistui ja oli aina yhä enemmän muissa maailmoissa, kunnes alkoi mennä poissaolevaksi. Siskoni ja minun, sekä äitini nimien sekoittaminen keskenään muuttui siihen ettei hän enää meitä tunnistanutkaan. (en tässä postauksessa halua perehtyä tarkemmin alzheimeriin ja kyseisen taudin luonnehtimiseen, mutta olen tekemässä siitä joskus oman postauksen.)

Me olimme mökillä. Minä, äiti, poikaystäväni ja mummi. Mummin hengitys oli kuulostanut tavallista raskaammalta, ja koska se ei ollut mennyt ohi aamullakaan, lähdimme sairaalaan. Päätettiin myös, että tämä oli mummin viimeinen kerta kesämökillä jos se ottaa noin pahasti hänen voimilleen. No, niinhän se sitten olikin... Me pääsimme sairaalaan, lääkäri kertoi testituloksia ja tilanne oli selvä; nyt se on lähtö lähellä, mitä me haluamme tehdä? Olimme päättäneet, että koska tilannetta ei voi enää ns. korjata mitenkään, ainoastaan pitkittää väistämätöntä, sovimme lääkärin kanssa ettemme siirrä mummia kauas isoon keskussairaalaan. Lääkkeitä niin ettei ole kipuja ja läheisiä vierellä, se riittää.

Mä menin tupakalle, menin itkemään ulos. Vaikka tiedettiin silloin vuosia sitten että tämä sairaus mummin tulee sitten lopulta viemään ja olimme olleet valmistautuneita tämän hetken tulemiseen jo pari vuotta miltei, niin silti se iski lujasti vasten kasvoja, että tämä se hetki on ja se on tässä ja nyt. Poikaystäväni lohdutti minua. Menin hetken rauhoittumisen jälkeen mummin viereen. Juttelin hänelle, vaikka hän ei oikein ottanut kontaktia enää ja aivoissakin oli jo tapahtunut vahinkoa niin etten tiennyt olisiko hän voinut enää edes kommunikoida ääneen. Minä halasin mummoa, silittelin häntä. Minä jätin hänelle siinä kohtaa jo hyvästit.

Lähdettiin sairaalasta ja minä sekä poikaystäväni lähdettiin takaisin mökille. Äiti ja sisko sanoivat menevänsä päivystämään sairaalaan, jäävät sinne mummin luokse ja pitävät meidät infottuna. Mä olin jättänyt jo hyvästit koska tiesin etten enää mummia näe elossa, enkä halunnut mennä katsomaan kun se lähtö konkreettisesti tapahtuu.

Mökillä mulla oli tosi rauhallinen olo. Juteltiin mummista poikaystäväni kanssa. Hän lohdutti minua ja puhui miten hyvä asia tämä on. Koska mummia on hoidettu kotona niin kauan kun vaan voi, ja nyt hän joutui sairaalaan vasta kun lähtö on ihan lähellä. Koska siis pelättiin kauan että jos mummi joutuisi sairaalassa letkuihin ja sitten kitumaan siellä pitkiäkin aikoja. Jotenkin kun oli katsonut sitä miten alzheimer mummia kuihdutti ja vei koko ajan nopeampaa kohti kuolemaa, oli ehkä ajatus mummin lähtemisestä enemmänkin sellainen.. huojentava. Tiesin että hänen on jo aika päästä lepoon. Aamuyön ensimmäisenä tuntina siskoni laittoi minulle viestin, että mummi oli kuollut.


Nyt kun on menettänyt isän ja mummin (sekä pari läheistä ystävääkin) niin jotenkin on "tottunut" (en tiedä onko tmä oikea sana kuvaamaan tätä...?) että läheiset kuolee. Tai siis toki kuolee, kaikki kuolee. Mutta isän kuolema ehkä opetti sen, että mä voin selvitä läheisen kuolemasta, että ei siihen ikävään kuole itse. Mummin kuolema taas oli jollain tapaa helpotus koska oli tuskaa katsoa hänen kärsivän. Joten se taas toi ajatuksen, että kuolema on välillä hyväkin asia.

Oman kuoleman ajattelu on kuitenkin sellainen mitä en oo oppinu vielä käsittelemään. Tää on ollut ongelma mulle pienestä lähtien.

Multa ei oo koskaan peitelty kuolemaa, siitä on puhuttu suoraan ja avoimesti. Muistan kun katsoin joskus nuorena elokuvan Viimeisellä rannalla, ja sen surullinen loppu sai minut illalla itkemään. Itseasiassa itkin useasti koko yön kuolemaa peläten. Pelkäsin että jos äiti kuolee. Pelkäsin jos minä kuolen. Muistan miten silloin ajattelin kuolemaa tosi konkreettisesti. En voisi enää haistaa kukkia, maistaa jäätelöä, en voisi tuntea auringonsäteitä ihollani. Olisin ääneti mustassa tyhjiössä missä en näe mitään. Ehkä siksi pelkäsin kuolemista lapsena niin paljon, pelkäsin että ruumiini mätänemisen lisäksi mun henkinen olemus jäisi johonkin suljettuun pimeyteen ikuisiksi ajoiksi.

En mä ajattele olevani kuolematon, mutta mun on tosi vaikea vaan vielä hyväksyä asiaa. Ajattelen sen niin että maailma on niin kaunis ja tuntuu tosi surulliselta jättää tää paikka joskus. Mä en tiedä mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, mutta jotenki se ajatus tyhjiöstä ja ikuisesti pimeydestä ei ole niin varmana päässäni. Mä ainakin haluun uskoa että kuolema on muuttumista, haluun uskoa että se on portti johonkin toiselle levelille. En usko että siellä on taivas, mutta edes jotain muuta kuin pimeyttä.

Jos puhun aiheesta jonkun kanssa, sanon monesti ääneen että mä kieltäydyn kuolemasta. Mua katsotaan pikkuisen säälivästi hymyillen. En mä tietenkään voi olla kuolematta omasta päätöksestäni, kyllä mä sen tiedän. Enkä minä tee hulluja ja vaarallisia asioita koska en muka kuole. Ehkä mä tolleen vaan lykkään asian käsittelemistä siihen että oon siihen valmiimpi.

Mä toivon että kun mä vanhenen, niin mä voin käsitellä tätä asiaa paremmin. Että mä sitten vanhana mummona olisin valmis kuolemaan, jopa toivoisin sitä sitten kun aika on. Mutta siihen on vielä aikaa.

Olipas tämä surullinen postaus! Pitäisikö lopettaa vähä kevyemmin? :)


Kuolemaan liittyvät asiat eivät aina ole surullisia, tämän huomasin pari päivää sitten kun tutkin minun Facebook asetuksiani. Löysin kohdan, jossa pystyin nimeämään muistosivuni hoitajan poismenoni jälkeiselle ajalle. Sisko oli mun luona silloin käymässä, ja nimesin hänet. Nauratti, antaa nyt pikkusiskolle pääsy mun sosiaalisen median tilille kun olen kuollut enkä voi mitenkään tulla estämään mahdollista sen hassuja kirjoitteluja sinne. Ja hyvä niin! :D En mä halua että mun kuolema on surullinen asia. Toki ihmiset saa surra, mutta mun toive on että me miettisivät mua ilolla. Siksi teimme siskoni kanssa toisillemme lupauksen. Kun toinen kuolee, toinen järjestää kunnon monttubileet. Siis nimenomaan bileet. Laulua, tanssia, yhdessäoloa. Katsotaan noloja valokuvia ja muistellaan kaikkea hassua mitä ollaan tehty elämämme varrella.

Suomessa hautajaiset on tosi kuivat juhlat. Mä edelleenkin haluan mun hautajaisiin jonkun pitkän tyypin pukeututeena mustaan viittaan, viikate kädessään. Viikatemies vilkuilisi kelloa ja pudistelisi päätään, aina näissä kestää. :D Mä toivon että mun läheiset osais nauraa sille, tietäis että vaikken mä oo enää fyysisesti läsnä, niin mun huumori ainakin on kuolematonta. ;)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jotain sanottavaa? Jätä kommentti tähän, kiitos. ❤