Vuoroviikoin vanhemmuutta, päivittäin äiti

Eilen illalla soitin koululaiselleni. Hänen matkansa minun äitini kanssa oli päässyt alkuun ja he olivat yöbussissa matkalla etelään. Kyselin jännittääkö huominen lento, ei kuulemma jännitä ja lento kestää vain kaksi tuntia. Hän kuulosti iloiselta ja tiedän hänen olevan innoissaan matkasta. Koululainen on päässyt äitini kanssa ennenkin pappaa katsomaan ulkomaille, joten lentäminen ja reissaaminen on hänelle tuttua. Muistutin matkapäiväkirjan tekemisestä ja varmistin onko kännykän laturi mukana. Hän harmitteli kun hänen tunnuksensa ei toimi enää jossain kännykkäpelissä. Koitin lohduttaa ja toivotin hyvää matkaa ja hyvää yötä, lupaan soittaa ennen lentokoneen lähtöä.

Puhelun jälkeen purskahdan itkuun ikävästä. Pikkuiseni on lähdössä ulkomaille. Hän on äitini seurassa, eli maailman parhaassa hoidossa eikä minulla ole mitään järkevää syytä pelätä mitään. (muuta kuin kaikki mahdolliset pelottavat skenaariot lentokoneen tippumisesta alkaen..) Pelkään asioita joille en yksinkertaisesti voisi mitään tehdä, en vaikka olisin lapseni vieressä. Huokaan syvään kun ei muu auta. Tiedän että kaikki menee varmasti hyvin. Mutta miksen osaa kääntää aivojani "mutsi lomalla"-tilaan nyt ja olla huolehtimatta?

(kuva: täältä)

Kerran eräs tuttavani kyseli kuulumisiani. Vastasin silloin että on lapsivapaa viikko, koska koululainen oli kyseisen viikon isänsä luona. "Nythän sinulla on vapaaviikko vanhemmuudesta sekä velvollisuuksista sitte, nauti!" tuttavani sanoi. Lapsettomalle ihmiselle se varmaan näyttää siltä. Viikkoon ei tarvitse vahtia, kasvattaa ja opettaa lasta elämän taitoihin.

Mutta eihän se niin mene.

Vuorovanhemmuudessa ei toimi "poissa silmistä, poissa mielestä" tyylinen ajattelu. Ei ainakaan minulla. Toki minulla on silloin aikaa enemmän tehdä omia juttuja ja suunnittelen reissut näille parittomille viikoille, kun lapsi on isänsä luona. Ehkä käytännön asioita kuten aamupuuron keittämistä, harrastuskassin pakkaamista sekä läksyjen tarkastusta ei tällä viikolla ole, mutta kaikki muu vanhemmuuteen liittyvä on silti läsnä. Sitä pohtii joka päivä mitä lapselle kuuluu, onko tapahtunut iloja tai suruja, miten koulussa menee. Mielessään halaa ja suukottaa pientä rakkauttaan samalla kun laittaa hyvänyön tekstarin ja aamulla huokaa syvään kun syön aamupalan yksin. Siivotessa käy lapsen huoneessa, hieman siirtelee tavaroita. Vaihtaa pussilakanat ja pyyhkii pölyt samalla kun siivoan muuta asuntoa. Käyn järjestelemässä pehmolelut paremmin sänkyyn niinä öinä, kun lapsi ei ole omassa sängyssään ja voisin peitellä hänet paremmin.

Sunnuntai on minulle vuoroviikoin iloinen sekä surullinen tapahtuma. Toisena sunnuntaina on iloa ja naurua, onnellisuutta kun saan halata lastani ja tiedän että meillä on koko viikko aikaa  touhuta yhdessä kaikkea kivaa. Ja sitten toisena sunnuntaina kun eron hetki taas koittaa.. se on joka kerta yhtä tuskallista. Aina sitä toivoo että se ei tekisi niin kipeää ja ajattelee että ehkä se tästä ajan kanssa, mutta ei. Ihan yhtä perseestä se on joka ikinen kerta. Vaikka se on hyvä että koululainen saa nauttia elämästä molempien vanhempien kanssa, vaikkakin vuorotellen, tulee silti sunnuntaisin kun hän lähtee isälleen suru. Ois helpompaa jos voisi vaan unohtaa viikoks toisen, mutta kun eihän se niin mene. Ei äitinä olemista voi kääntää off-tilaan vuoroviikoin.

Ikävän määrä on valtava joka päivä. Onneksi on puhelimet millä viestiä ja soitella. Välillä soittaessani koululaiselle mua hymyilyttää kun yritän kysellä kuulumisia ja kertoa miten kova ikävä on, ja koululainen sanoo "joojoo" ja toivoo joko pian voitais lopettaa, kun hänellä on nyt joku leikki kesken serkkunsa kanssa. On se jo niin iso poika, vaikka se on mun pieni aina.

Vaikka äitinä saan omaa aikaa, on vanhemmuus kokoaikainen olotila ja työ mitä tehdään 24/7. Työ mikä kestää koko minun loppuelämäni aina viimeiseen hengenvetooni asti. Ja tämä työ on henkisesti rankinta ikinä, mutta se antaa myös todella paljon. Äitiys on parasta mitä olen koskaan kokenut.